2017/03/26

Toinen puoli totuudesta

"OOMPH! - Unzerstörbar"

Selasin viime syksyn postauksia korjatessani kuvien linkityksiä, ja tekstien latteus nostatti ikävän fiiliksen. En kuulosta kirjoituksissa ollenkaan itseltäni. Sille oli syynsä.

Viimeisin reilu puolivuotinen noin tarkemmin ajanjaksoa määrittelemättä on ollut no... rehellisesti sanottuna poikkiteloin jostain syvältä repäisty. En sano, etteikö tähän olisi mahtunut hyviä asioita - niitä on ollut paljon - mutta ajanjaksoa värittää synkin sävyin raskaalla kädellä mustaksi liian moni asia. Osa on hyvinkin henkilökohtaisia, joiden retostelu pitkin nettiä ei ole lainkaan mielekästä.
Vaikka kerron itsestäni avoimesti moniakin juttuja, yksityisyys ja oman elämän pitäminen omana ilman suurta - tai sitä parin hassun tyypin - yleisöä on arvossa arvaamattomassa. Mietin nytkin tekstiä naputtaessa, rohkenenko julkaista jotain näin lähelle minua päästävää.

Rohkenen.
Tässä vähän toisenlaista näkökulmaa, mitä aiemmat tekstini ovat antaneet ymmärtää.

Abivuosi jää muistoihin yhtenä elämäni raskaimmista ajanjaksoista.
En syksyllä edes oivaltanut kirkkaasti, ettei kaikki ole ihan kohdallaan.
Pungersin monotonisesti tehtävästä toiseen. Kaikki tuntui suorittamiselta. Vaikka moni asia oli aidosti kivaa ja hyvin, olin silti kireä kuin viulunkieli. Tilanne oli ristiriitainen ja sai omatuntoni huutamaan palosireenin lailla. Sehän ei luonnollisestikaan auttanut asiaa. Bensaa liekkeihin pikemminkin.
Syksyllä moni asia muuttui ympärilläni kovalla kohinalla, enkä pysynyt kehityksen rattaissa kyydissä, vaikka kuinka roukuin aisalla. Olin väsynyt; niin paljon kaikkea kerralla. Ajauduin rytäkässä pahaan identiteettikriisiin. Satunnaiset identiteettikriisit ovat olleet osa minua läpi teini-iän. Tunne on yleensä ollut tunteellinen katalyytti jollekin asialle, ja loppujen lopuksi olen huomannut kehittyneeni jossain paljon. Ikään kuin henkisiä kasvukipuja.

Mutta viime syksyinen. Noh, se oli viiltävyydessään omassa ulottuvuudessaan. Kyseenalaistin itseni, kiinnostuksen kohteeni, ihmissuhteeni, ulkonäköni, saavutukseni, elämäntapani ja mitä nyt vilkkaalla mielikuvituksella varustettu nuori nainen voikaan keksiä kyseenalaistaa. Ei olisi pitänyt. Tein asioita, joita en aidosti sisimmässäni olisi halunnut. Ei olisi pitänyt. Miun ei todellakaan ollut hyvä itseni kanssa. Nupin sekaisin laittaneet e-pilleritkään eivät ollleet sivuvaikutuksiltaan juuri mitään verrattuna tähän yyyyhh.
Ihmissuhteiden muutokset kärjistivät tilannetta entisestään. Kaverisuhteet elivät, kun meidän erilaiset kiinnostuksen kohteet nostivat päätään. Luonnollistahan se on, mutta otin jotkin asiat turhan raskaasti.

Toisaalta olin myös pitkälti koko syksyn vähän sellaisilla fiiliksillä, etten olisi jaksanut juuri nähdä ketään. En ollut mikään sosiaalinen auringonsäde ryömiessäni läpi pimeän syksyn.
Saati sitten, kun unettomuusongelmat toivat oman tujun lisänsä sekoitukseen. Useampi yö putkeen kahden tunnin yöunilla ei tee kenenkään oloa autuaaksi. Olin kuin zombi, jota kahvin lipittäminen litrakaupalla ei voinut tuoda takaisin elävien kirjoihin. Oppitunit koulussa olivat melkoista taistelua. Monesti huonosti nukutun yön jälkeen tiesin jo aamulla, että päivästä on tulossa kamala.
Mutta onhan se arvattavaa, että uinumaan ei kykene pienen lapsen lailla, jos joutuu stressaamaan ja murehtimaan asioita, joita kenenkään suomalaisen ei pitäisi joutua murehtimaan. Ei koskaan, mutta siitä ei sen enempää.
Miulla ei ole takanani mitkään helpommat taustat ja yksinkertaisin lapsuus, joten todella pelkäsin, että historia toistaa itseään. Parantelen edelleen joitakin menneisyyteni henkisiä haavoja, jotka laittavat kapulaa elämän rattaisiin ihan typerissä tilanteissa, enkä todellakaan kaipaa uusia ongelmia vanhojen seuraksi.

Joululoma oli käänteentekevä. Sain levättyä (ensimmäinen muistutus: ihminen tarvitsee unta !!) ja pääsin tuulettumaan reissun päälle Rovaniemelle. Lapin sydän on muodostunut yhdeksi suosikkikaupungikseni, jossa on aina ollut mukavaa käydä.
Loma oli kokonaisuutena niiiiin tarpeen minulle. Se pisti terävää käsijarrua syksylle, vaikka minun olisi pitänyt älytä hiljentää ja nähdä metsä puilta jo aiemmin.
Mutta olin silloin ajatellut kaiken olevan täydellisesti ja tarvitsevani vain suurempaa vaihetta silmään. Podin huonoa omaatuntoa, etten ehtinyt tekemään enempää asioita vuorokaudessa. Tunsin itseni saamattomaksi, jos lojuin tekemättä mitään kehittävää/järkevää. Typerää, voi sitä se oli (toinen muistutus; höllääminen ja joutava löllöily on sallittua - jopa suotavaa). Elin melkoisessa väsymyksen sumussa.
Sitä tuntemusta vahvistaa se, etten muista rehellisesti sanottuna viime syksystä juuri mitään.

Sarjassamme hienot täytekuvat; tältä näytti viime torstai-illan yhteiskuntaopin kertaus. Pikaluonnokselle tulee ehkä käyttöä myöhemmin.

Kevään yo-kirjoitukset olivat pelottaneet minua jo abivuoden alusta asti. Nopeutin lukio-opintoja syksyllä normaaliin kolmeen vuoteen, mikä tiesi sitä, että kirjoittaisin kaikki aineet kerralla.
Lukiossa minusta ei ole kuoriutunut innokasta pänttääjää, vaan päinvastoin. Kirjoituksia varten luettavan materiaalin määrä täeten vähintäänkin kauhistutti.
Vielä hirvittävämmäksi se muuttui loppusyksystä. Olin nimittäin niin naatti, etten edes viimeisellä koeviikolla joulun alla tainnut avata yhtään oppikirjaa. Silti jollain ihmeen kaupalla arvosanat jäivät kasin hujakoille, jota voi pitää pienenä ihmeenä...

Paras mahdollinen tosin tapahtui juurikin tuona joululomana. Löysin jostain syvältä sisimmästäni titaanisen selviytymismoodin. Se ei ehkä silloin ollut ihan titaania, pikemminkin hennon kuparilangan lailla pehmeää, mutta ajatus terästäytyi kantaen minut läpi kevään.
Aloin pikku hiljaa uskoa selviytyväni läpi ylppärimankelista hengissä. Ehkäpä jopa hyvillä arvosanoilla ryhditettynä, jos vain haluan. Oivalsin, että nyt jos koskaan on aika tarttua härkää sarvista sekä keskittyä huolehtimaan itsestä. Olen itse lopulta oman onneni seppä (kolmas muistutus; loppujen lopuksi kukaan muu ei ole vastuussa onnellisuudestasi kuin sie itse). Lapsena jatkuvasti kuin jumittunut levy joka paikassa topakasti papattamani fraasi "mie ite" oli jälleen mitä toimivin ratksisu. --kyllä lapset tietää ainakin melkein eikun mitä. XD
Monet muut asiat järjestyivät onneksi myös, joten ylleni laskeutui pehmeä opiskelurauha. Sain keskittyä siihen mikä oli olennaista.
Sen jumalattoman suurelta tuntuneen kirjapinon selvittäminen. Tuhansia sivuja tietoa 26:n kirjan kansien välissä, kolmisen kuukautta aikaa. Än, yy, tee, nyt - lue.

Monia kertoja tuon kolmen kuukauden aikana on tuntunut, ettei tästä tule yhtään mitään. Tulipas kuitenkin.
Ehdin käydä kaikki englannin ja ruotsin kurssikirjat läpi, melkein kokonaan molempien kielten tuhdit kielioppikirjat sekä yhteiskuntaopin kaikki kurssikirjat kahteen kertaan. Unohtamatta kaikkien kolmen aineen abikirjoja. Äidinkielen lukeminen jäi paljon vähemmälle, mutta sitä nyt ei juuri kukaan muutenkaan lue.
Viime perjantaina istuin viimeisen kerran koskaan kirjoitussalissa. Takana on nyt kahden kielen kuuntelukoetta (ruotsin alustavina uskomattomat 81/90, heja heja!), niiden kirjallisia versioita, äidinkielen kaksiosainen koe ja ensimmäistä kertaa koskaan järjestetty yhteiskuntaopin sähköinen ylppärikoe. Melkoinen mankeli siis, ja koesalissa on tullut istuttua tunteja takapuoli puuduksissa.
Tunnelmat ovat edelleen todella väsyneet (perjantaina olo oli kuin katujyrän alle jääneellä), mutta onnelliset. Selvisin. Vaikka alustavia pistemääriä saa odottaa tovin, olen varma läpipääsystäni. Ja jos arvosanat jäisivätkin vähän alle tavoitteiden, aion olla hurjan ylpeä itsestäni. Tein jotain, mikä tuntui aluksi mahdottomalta; kirjoitan kaiken kerralla ja valmistun kolmeen vuoteen. 

Meme nyysitty jostain päin internettiä.
Kaiken keskellä poikaystävän tuki on ollut kultaakin kalliimpaa. Herra on kärsivällisesti jaksanut katsoa milloin miun kiukuttelua, ahdistukaen ja stressin sekaisia salaman lailla iskeneitä itkukohtauksia. Jaksanut kuunnella ja yrittänyt ymmärtää. Ollut aidosti läsnä. Ottanut tiukkaan halaukseen, kun olen sitä kaivannut. Rakastanut minua, vaikka olen tosinaan ollut raivostuttavan hankala tissieläin, jonka mielen liikkeitä on ollut mahdotonta ymmärtää, koska otus itsekään ei ole tajunnut niitä.
Tuo mies on maailman paras. ♥

Miksi sitten oikeastaan kirjoitan tämän näin älyttömästi rönsyillen? Koska tuntuu siltä.
Toinen syy on muistuttaa siitä, että bloggaajan elämä voi olla mitä vaan postausten todellisella puolella. Raskaampaa, kivempaa, tylsempää, monipuolisempaa... You name it.

Samaistun ihanan Oomphin Unzerstörbar-biisin lyriikoihin. "Niemand weiß, ich bin unzerstörbar".
Joskus kun sitä ei edes itsekään tiedä. :')

Kiitos lukijoille!

4 kommenttia:

  1. Voi ei, ikävä kuulla että sulla ollut noin rankkaa ja hankalaa :( Abivuosi on työläs jo itsessään ilman muita ongelmia. Mutta tosi hienoa että oot saanut tukea ja kaikista vastoinkäymisistä ja väsymyksestä huolimatta pystyit tekemään parhaasi ja tsemppaamaan kirjoituksissa! Ja hienoa että epäröinnistä huolimatta uskalsit julkaista tämän blogissasi, itse ainakin olen huomannut että tällaisista postauksista on apua asioiden jäsentämisessä ja itselle muistiin säilyttämisessä. Nyt toivottavasti pystyt levähtämään ja huokaisemaan rauhassa kun lukiourakka on takana. Ja eiköhän niistä kirjoituksista hyvät arvosanat tule :) Onnea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tälläisten tekstien julkaisuun tulee vain luonnostaan suurempi kynnys. Positiivisia asioita on paljon helpompi jakaa! :'D Tein saman huomion itsekin - tuntui miltei puhdistavalta antaa sanojen virrata ja siten käydä läpi tapahtunutta.
      Levähtäminen on kyllä paikallaan! Olisin päässyt jo täysillä töihin (tämänhetkisen työni lisäksi), mutta kieltäydyin. Olen mielestäni ansainnut pienen loman sen sijaan, että paahtaisin koko ajan täysillä jotakin. : D Ja kiitos kovasti! <3

      Poista
  2. Samaistun muutamaan kohtaan, sillä itsellä tämän vuoden alku ollut stressaavaa ja uuvuttavaa, kun on tapahtunut kaikenlaista ikävää (mutta onneksi myös hyvääkin ollut). Olo on ollut hyvin kireä ja vittuuntunut, piirtäminen ei ole innostanut ja kaikki tullut tehtyä tyylin kuin järjestelmällinen robotti vailla "tunteita" sekä ei ole ollut vain motivaatiota tehdä. Itsellä töiden tekeminen on auttanut ja auttaa edelleen päästämään "höyryjä" ja siirtämään asioita mielestä muualle. Toisaalta, on ollut hetkiä joita olen stressanut sitten ihan turhaan. Mutta kuitenkin, nyt alkanut jo helpottamaan. Kiitos siitä kuuluu ystäville, perheenjäsenille ja poikaystävälle, jotka tietävät että elämä ei ole ollut ehkä helpointa silloin.
    Sen tässä on oppinut että on hyvä ottaa asia puheeksi ja keskustella, vaikka kuinka ei haluaisi. Valitettavasti kun itse on sitä sorttia että periksi en helpolla anna, kituuttelen ja vasta kun voimat kulutettu loppuun niin sitten apua tulee pyydettyä. Voipi johtua siitä kun pohjanmaalasuutta suvussa, kovapäisiä tapauksia :D

    Mutta onnea jo kovasti etukäteen, lukio on aina hatun noston arvoinen suoritus! Olisi mukavaa nähdä piiitkästä aikaa ja vaikka kaffitella jossain ja vaihdella kuulumisia c:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kurjaa kuulla, että siullakin on ollut samanlaista elämäntilannetta meneillään. :( Läheisten tuki on kyllä kultaakin kalliimpaa, monia asioita on yksinään miltei mahdoton jaksaa. Ihanaa kuitenkin, että tilanne on helpottamassa sielläkin!
      Miulla on ihan sama, en osaa antaa periksi ja sanoa, että hei, mie tarvitsen apua. En omaa pohjanmaalaisuutta suvussani, mutta ehkäpä minussa vahvana esiintyvä pohjoiskarjalainen toimeliaisuus ja mie ite -meininki korvaavat sen, että asiat pitää tehdä alusta loppuun omin käsin. :')

      Kiitos paljon! :3 Olisi tosiaan, voisin vaikka heittää siulle Instagramissa yksityisviestillä puhelinnumeroani, niin voitais suunnitella yksityiskohtia tarkemmin. ^^

      Poista